Hyttys-Hubert oon, ja aivan kohta pistän sua ohimoon!

Aika ajoin täytyy täällä blogissakin tunnustaa, ettei se elämä Roomassakaan aina ihan täydellistä ole. Suomessa on vielä lunta vähän jäljellä eikä järvetkään taida vielä ihan sulia olla. Täällä on niin lämmintä ja niin ihanaa ja kaikki voi olla niin kateellisia. Vaan kuulkaas. Kun tulee lämmin, tulee myös hyttyset!

Siis täällä on niin älyttömiä tappajahyttysiä, että oon ihmeissäni jos selviän tästä vaihtoajasta hengissä. Päivällä on pakko välillä tuulettaa, että tässä huoneessa yhtään vaihtuisi ilma. Silloin ne hyttyset hyökkii ikkunoista ja asettuvat kattoon meitä vaanimaan. Onhan se ihanaa, kun on korkeat huoneet, mutta nämä on niin korkeat, ettei me yltetä niitä hyttysiä mäiskimään.

No, siellä katossa ne sitten tönöttävät päivät pitkät ja kun valot sammuu ja käydään nukkumaan niin ne pudottautuu sieltä katosta meidän kimppuun, kuin Mission Impossiblessa konsanaan. Ja ne on niin isoja, mutta niin nopeita, että niitä on mahdotonta napata. Sitten pitää vaan hautautua kokonaan peiton sisään ja äristä niille vihaisesti että  menkää pois!!! Ei se paljon auta, joten sitten tulos on tämä.

Ainoa onni onnettomuudessa on, että kämppikseni Sigrid on herkullisempaa sorttia kuin minä, joten vielä enemmän ne sitä syö. Kerran kun Sigrid oli reissussa ja minä yövyin täällä yksin, oli mulla seuraavana aamuna pelkästään yhdessä sääressä kahdeksantoista puremaa. KAHDEKSANTOISTA! Tähän ei voi lisätä enää mitään muuta. Mutta onpahan täälläkin ainakin jotain mistä teidän ei tarvitse olla kateellisia!

Ps. Toissayönä jouduin ekstrapahan hyökkäyksen kohteeksi, ja koska virallinen raapimisen-estäjäni (Joni) ei ole Italiassa mukana, olen raapinut reilussa päivässä niistä puremista viisi jo verille asti.. hups..