Kaikki loppuu aikanaan

Lähdettiinpäs taas liikkeelle vähän turhan dramaattisella otsikolla! Naputtelen viimeistä kertaa täältä legendaarisesta Via Padovan kämpästä, sillä vuokraemäntä tulee vähän ajan päästä hakemaan mut, ja heittää autolla kamoineni uudelle kämpälle. Tänään olen siis siivonnut ja pakannut, ja vienyt roskia (12 kassia, jepjep!) ja nyt istun viimeistä kertaa keittiönpöydän ääressä.

Vielä ei tarvitse Suomeen asti lähteä vaan mulla on kaikkiaan vielä vähän reilut viisi viikkoa Italia-aikaa jäljellä. Tänään joutuu kuitenkin jättämään taakseen tän kämpän, jossa oon edelliset 4,5 kuukautta asustanut. Tänne jää ilmoitustaululle kuva tämän kevään asukkaista, ja kasoittain mahtavia muistoja. Tällä samalla keittiön tuolilla istuin 19.2. itkemässä teemuki kädessä, kun olin juuri tullut Roomaan ja oli niin kova väsy ja ikävä kotiin. Vähän myöhemmin sain yhdet jos toisetkin naurukohtaukset tällä samalla tuolilla. Sellaiset hepulit, että nauramista ei vaan pysty lopettamaan.

Tän kämpän käytävässä on tanssittu monet huikeat biisit mitä näyttävimmillä muuveilla ennen ulos pippaloimaan lähtemistä. Kerran tanssittiin keittiössä Sigridin kanssa ja vastapäisestä asunnosta näytettiin peukkuja (sinä päivänä olin käynyt tekemässä viimeisen tenttini, jee!). Tähän keittiönpöydälle on usein kasattu herkkuja, joita monet kaverit on tullut meidän kanssa mutustamaan. Yhtenä iltana istuttiin tässä ihan vaan neljästään, meidän kämppisten kesken, kun ulkona satoi kaatamalla ja ukkosti. Juotiin teetä ja syötiin jätskiä, ja minä kielsin kertomasta kauhutarinoita.

Kylppärissä on tullut otettua erinäiset kylmät suihkut, kun unohdin taas kerran, että pyykkikone oli pyörimässä samaan aikaan. Silloin ei suihkussa nimittäin lämmintä vettä tullut. Ja jos joku avasi vesihanan keittiössä hävisi paine suihkusta lähes kokonaan.

Tuolla makkarissa on tullut makeasti kuorsattua ja väsyneenä hihiteltyä. Varsinkin silloin kun Sigrid kertoi pienestä sattumuksesta, jossa hällä oli menneet hieman sekaisin italiankieliset sanat kissalle, ja miesten privaateille paikoille. Se huone on tullut siivottua niin monta kertaa, koska jokaisen siivoamisen jälkeen sain sen sotkettua uudestaan jo samana iltana.

(Mitä tykkäätte avaimenperästä?)

Nyt täällä on niin tyhjää, hiljaista ja yksinäistä! Ja ensi syksynä täällä ehkä asustaa taas uusi nelikko vaihtareita. Vaikea edes kuvitella tänne joitain muita kun meidät.

Muutokset on tyhmiä!

Ps. tulee niin ikävä noita meidän sotilaitakin! Kuka mua nyt pyytää aina treffeille, häh?! (Joni, wink wink!) Ja just olin tutustunut yhteen naapuriinkin. Onks pakko muuttaa, jos ei haluu?