Meeenoolippu, meenoolippu!

Tähän väliin muutama sananen julkisesta liikenteestä! Italian kieltä opiskellessani opettajat pitivät aina huolen siitä, että opimme Italiassa hyvinkin tarpeellisen sanan sciopero eli lakko. Olen nyt ollut Roomassa kymmenen päivää, ja huomenna on luvassa ensimmäinen julkisen liikenteen lakko!

Julkinen liikenne täällä on muutenkin... mielenkiintoista. Metro kahden linjansa kanssa (joista toisen varrella onneksi asun!) on super simppeli ja sen hallitsen jo kyllä täysin. Bussireittien tuntemukseni puolestaan on olematon. Onneksi on olemassa nettisivusto, johon voi syöttää kotiosoitteensa ja kohdeosoitteensa ja se ehdottaa sinulle reittejä ja busseja. Ihan täydellinen sekään sivusto ei luonnollisestikaan ole. Itselleni ei ole vielä sattunut suurempia kommelluksia, mutta muutamat muut vaihtarit ovat ajelleet aikamoisia lenkkejä.

Aikataulujahan ei luonnollisesti käytetä, en tiedä onko niitä edes olemassa! Suomessa en ole varmasti kertaakaan lähtenyt bussipysäkille tarkastamatta aikataulua. Täällä en ole kertaakaan lähtenyt bussipysäkille aikataulun tarkastaneena. Busseja kulkee periaatteessa aika tiheään tahtiin, joten pysäkille voi vaan kävellä suoraan. Paikalliset ystävämme kuitenkin kertoivat, että on täysin normaalia, että puoleen tuntiin ei tule yhtään bussia, mutta sen jälkeen tulee kaksi saman linjan bussia peräkkäin ajaen. Kuskit nimittäin haluavat juoda päätepysäkillä yhdessä kahvia! Ensin ajattelin, että tämän on oltava jotain urbaanilegendaa, mutta ei se kyllä ole. Viimeksi tänään odottelin bussipysäkillä jonkun aikaa (ihan kohtuulliset 10 minuuttia tällä kertaa), jonka jälkeen kaksi kappaletta busseja numero 93 kurvasi pysäkille peräkanaa. Uskomatonta!

Kertalippu bussiin, metroon tai ratikkaan (voimassa 75 minuuttia) maksaa yhden euron. Todella kohtuullinen hinta Jyväskylän kertamatkaan, 3,20€, verrattuna. Paikalliset opiskelijat saavat kuukauden bussikortin 18€:lla, mutta me vaihtarit joudutaan maksamaan kuukauden bussilipusta kolme kymppiä... meidän vaihtareiden pitäisi joutua maksamaan kuukauden bussilipusta kolme kymppiä. Jotkut kaverit olivat ostaneet 18 euron lipun, mutta minä kilttinä tyttönä suuntasin tupakkakauppaan ostamaan sitä kolmen kympin lippua. Italiankielinen keskusteluni myyjän kanssa meni suurin piirtein näin:

Kirsi: "Haluaisin ostaa bussilipun, sellaisen opiskelijan kolme kymppiä maksavan kuukauden lipun"

Myyjä: "Tässä tämä 18 euron lippu!"

Kirsi: "Minun pitää ostaa se kolmen kympin lippu, koska olen ulkomaalainen!"

Myyjä: "Sinä ostat tämän 18 euron lipun!"

Kirsi: "Ööööö...."

Myyjä: "Se tekisi 18 euroa!"

Joten sitten minä ostin sen 18 euron lipun. En tiedä häikäisikö loistava italiankielen taitoni (vitsivitsi!) luulemaan myyjää minua paikalliseksi, vai mikä oikein mätti! Mutta nyt kuljen kuukauden sitten väärällä bussilipulla. Jos tarkastaja osuu paikalle ei auta muu kuin esittää tyhmää blondia, joka ei tajua mistään mitään!

Pusujuttuja

Ennen tänne tuloani olin varautunut aika moneen mahdolliseen kultturishokkia aiheuttavaan asiaan - ruokaan, ihmisiin, kouluun, asuntoihin, liikenteeseen jne... En todellakaan tiedä, miten olin mennyt täysin unohtamaan yhden asian: täällähän poskipussaillaan!

(Kuva ei ole valitettavasti omaa tuotantoa, vaan lainattu täältä)

Aluksi olin ihan hämmentynyt, kun ihmiset nojautuivat lähelle poskipussatakseen. Pikkuhiljaa siihen on kuitenkin onneksi tottunut. Täällä annetaan kaksi suukkoa, ja olen koittanut tiukasti tarkailla, että kummalta puolelta aloitetaan. Ilmeisesti sillä ei ole niin väliä, mutta valtaosa aloittaa kyllä ensin vasemmat posket vastakkain. Täällä asiaan kuuluu myös muiskautus -ääni!

 Nykyään aina kun tapaa jonkun tutun italialaisen, niin suukot tulee joka kerta suikattua! Valehtelisin, jos väittäisin että se tulee automaattisesti tai luontevasti. Ei sentään luontevasti, mutta tulee kuitenkin. On koitettu sitten totuttautua tähän ottamalla se tavaksi myös meidän vaihtareiden kesken. Erästä vanhaa sanalaskua lainatakseni kuitenkin: maassa maan tavalla! Myös yksi kämppikseni, tanskalainen Henrik, sanoi, että: "Jos kaikki nämä italialaispojat voi tuosta vaan pussailla tyttöjä, niin sitten aion minäkin!"

Poggio Mirteto

Tänään oli vuorossa vierailu Poggio Mirteton karnevaaleille. En ole tosiaan varma menikö tuo nimi oikein, tai meneekö tämä historiapläjäyskään oikein, mutta: Poggio Mirteton karnivaaleja on vietetty 1860-luvulta asti, sen kunniaksi, että tuolloin kyseinen paikka vapautui paavin vallasta. Karnevaalit (onko se karnevaalit, vai karnivaalit? kirjoitan koko ajan karnivaalit, mutta ei se taida olla oikein...) ovat enemmänkin aikuisten juhla, ja aikuiset pukeutuvat siellä usein naamiaisasuihin. Tyyli on vapaa, mutta yksi mahdollisuus on tehdä jotain paavin vastaista, eli pukeutua esimerkiksi paholaiseksi! Monet vaihtareista eivät halunneet pukeutua, mutta itse pukeuduin - aika maltillisesti - enkeliksi. Luissilta oli järjestetty paikalle myös bussikuljetus, mutta me kevääksi tulleet vaihtarit ei tietenkään ehditty varata sinne paikkoja. No, ei hätä ole tämän näköinen (ajatteli pahaa aavistamaton Kirsi), koska ESN:stä muutamat opiskelijat lähtevät sinne meidän kanssa junalla - sehän kuulostaa tosi kätevälle jutulle, eikö vaan? No. Ei ollut.

Milla pyysi kuulla kokemuksia junalla matkustamisesta, mutta en voi niitä sulle, Milla, enkä muillekaan kertoa. Tai ainakin syvästi toivon, että tänään kokemani ei millään tavalla kuvaa sitä, millaista junalla matkustaminen Italiassa on! Edellisenä iltana meitä jo varoitettiin, että juna on varmaan aika täynnä, mutta mitäs pienistä. Junalla matkustaminen oli kuulemma niin kätevää senkin takia, että ei sinne tarvitse lippua ostaa. Meitä on niin paljon, ettei tarkastajia tule (eikä kuulemma ulkomaalaiset muutenkaan joutuisi sakkojaan maksamaan).

No, junan lähtöaika tuli ja me odottelimme laiturilla. (Odottelimme muuten laiturilla 24, jolta juna lähti, emmekä laiturilla 1, minne meidän oli kehotettu tulla odottelemaan.) Sellainen pieni ongelma vaan, että ensimmäinen juna tuli täpötäyteen heti sekunneissa, eikä meillä ollut pienintäkään mahdollisuutta mahtua kyytiin. Ei siinä sitten muu auttanut, kuin jäädä odottelemaan seuraavaa junaa, joka tuli puolen tunnin päästä. Kun tämä juna saapui laiturille, meitä opastanut Domenico huusi, että "juoskaa juoskaa juoskaa, tunkekaa, tunkekaa tunkekaa!" ja mehän juostin ja tungettiin! Ja tunkemista se tosiaan vaati, että meidät sinne junaan saatiin. Olin puoliksi ovesta ulkona kun ovet yrittivät sulkeutuivat. Ruotsalainen vaihtari Lisa veti minua junaan, ja ovet vihdoin saatiin suljettua. Juna oli niin täynnä ihmisiä, että myös se vaunun aula oli täynnä ihmisiä. Siinä me sitten seistä tönötettiin 45 minuutin junamatka paikallamme junan ulko-oveen nojaten. Sanonta "sardiinit purkissa" tuli yhtäkkiä kovin todelliseksi!

Ai niin! Eihän me tietenkän ihan paikallamme seisty. Juna oli kulkenut noin viisi minuuttia, kun Domenico huikkasi sen aulatilan toiselta puolelta: "Kirsi and Lisa, don't get pushed out of the train when we stop!" eli älkää antako muiden tönäistä teitä pois junasta, kun pysähdytään! Jep, matkalla oli "muutamia" pysähdyksiä ja aina ne meitä pystyssä pitävät ovet aukesivat. Roikuin kaksin käsin kaiteessa ja Lisassa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin pysymään junassa siipine kaikkineen!

Kun vihdoin saavuimme perille Poggio Mirtetoon alkoikin ihan uusi lysti: asemalta oli nimittäin seitsemän kilometrin matka itse kylään, jossa karnevaalit olisivat. Bussillahan sinne pääsi, mutta uskokaa tai älkää: ne bussit olivat vielä täydempiä kuin se juna! Eikä puhettakaan, että oltaisiin jonotettu ja täytetty busseja järjestyksessä, vaan aina kun bussi tuli näkyviin niin arvaatteko mitä tehtiin? Oikein, juostiin ja tungettiin. Jotta ihmisiä ylipäätään päästiin lastaamaan bussin kyytiin täytyi ensin vähän huudella kirosanoja poliiseille.  Onneksi olin älynnyt ilmaista pakokauhuni ennalta ääneen, joten meitä opastanut Domenico ei antanut minun jäädä yksin. Melkein kaikki Luissilaiset saivat tunkeuduttua samaan bussiin, mutta minä, joku kanadalainen poika ja Domenico jouduttiin menemään toisella bussilla. Tai todellisuudessa se kyllä meni niin, että minä kiljuin, Domenico töni minua bussiin ja se kanadalainen poika katosi jonnekkin!

Bussimatka sujui siis junamatkaakin tiiviimmissä merkeissä ja kun päästiin karnevaaleille niin tunnelma olikin tosi mukava ja leppoisa. Musiikkia, hassuja asuja, iloisia ihmisiä, herkullisia munkkeja jne! Olen iloinen, että lähdin reissuun ja kokemaan nämä vanhat pippalot, mutta rehellisyyden nimissä ensimmäinen asia, joka minulle tästä päivästä mieleen jää, on tuo menomatka! Sitä pakokauhua ja tunkemista on vaan mahdotonta pukea edes sanoiksi. Nyt ei auta kuin rentoutua ja valmistautua siihen, että huomenna on ensimmäinen koulupäivä, jaiks!

Ps. Sanottakoon vielä, että Domenico myös sanoi, että paluumatkalla tulee olemaan enemmän ruuhkaa, joten me tytöt päätettiin tulla junalla, joka lähti kaksi tuntia aiemmin kuin se, mihin muut parhaillaan yrittävät änkeä!

Hedelmätori

Yliopistolla on lähtenyt orientaatiot käyntiin ja pää on niin täynnä uusia nimiä ja uutta informaatiota, ettei sitä millään pysty prosessoimaan! Kirjoittelen näistä yliopistojutuista kuitenkin vähän myöhemmin, sillä nyt on pakko tulla esittelemään ihana paikka, joka löytyi yhden korttelin päästä kodistamme.

Isossa hallissa on joka arkipäivä (tosin vaan tiistaina ja torstaina koko päivän) avoinna hedelmätori! Näitä kutsutaan hedelmätoreiksi, vaikka oikeasti siellä myytiin ihan kaikkea tarpeellista hedelmien ja kasvisten lisäksi: lihaa, leipää, juomaa, kukkia, wc-paperia, siivoustarvikkeita... kaikkea. Hedelmät ja vihannekset ovat tuolla torilla todella paljon halvempia kuin supermarketeissa, ja ihan super tuoreita myös. Oli ihanaa ostaa appelsiinejä, jotka olivat niin tuoreita, että appelsiineissä kiinni olevat lehdetkin olivat vielä ihan vihreitä.

Olen kyllä melkolailla vakuuttunut, että tulen tekemään tuolla jatkossakin todella paljon ostoksia. Tällaisia Jyväskyläänkin, kiitos! (Joojoo, tiedetään, ei se olisi yhtä tunnelmallista ja halpaa ja ja ja...)

Viime päivät on menty aikamoista haipakkaa, ja viikonloppuna on myös luvassa paljon ohjelmaa, kohta lähdetään vaihtariporukalla harjoittamaan vähän saitsiinkiä! Tokihan sitä on jo tullut aika paljon nähtyä, mutta Erasmus Student Networkin (tosi tosi tosi ihanat) tyypit lupailivat, että kokemus on ihan erilainen turistivirran mukana, kuin silloin kun paikalliset näyttävät meille paikallisia salaisuuksia!

Huomenna ollaankin lähdössä sitten junareissulle nauttimaan vähän karnivaalitunnelmasta. Kuulumisiin!

Seikkailuja ja ruokailuja

Tämä päivä meni shoppaillessa ja seikkaillessa. Aamulla lähdettiin köpöttelemään "läheiseen puistoon", mutta koska ei löydettykään sinne sisään, niin kävelyreissusta tulikin vähän pidempi. Ja arvatenkin - jalat on taas ihan muussia. Jouduttiin ottamaan paikallisjuna keskustaan, kun ei enää jaksettu kävellä takaisin. Reissu ei kuitenkaan ollut ihan turha, sillä tuli syötyä tämän Italian reissun ensimmäinen gelato, ja vähän shoppailtuakin. Kiltisti noudatin äidin ohjeita ja vaan vilkutin Guccille, mutta kuka arvaa missä kaupassa niitä tuhoja pääsi taas tapahtumaan?

Toistaiseksi ruokailut ovat noudattaneet aika uskollisesti pasta & tomaattikastike linjaa, mutta tänään heittäydyin villiksi ja kävin hakemassa Take Away -pitsapalan. Olipas herkullista ja rasvaista prosciutto pitsaa, nam nam! Eat, Pray, Love -kirja onkin hyvää ruokaseuraa, sen ensimmäinen kolmanneshan tapahtuu Italiassa.

Huomenna alkaa sitten viralliset ohjelmanumerot yliopistolle ilmoittautumisella ja illalla on tervetuliais apertiivit. Perjantai-iltana on viralliset tervetuliaispippalot, joiden pitäisi alkaa illalla 23.30. Sen verran maanantaisissa pippaloissa opittiin, että 23.30 on turha vaivautua paikalle. Sen kertaiset juhlat nimittäin alkoivat kello 23, ja kun tultiin ovelle 23.30 sanottiin että ei vielä ole valmista, ja noin 00.10 sitten vihdoin päästiin sisään! Italialainen aikakäsitys on hieman erilainen kuin tämä pohjoismainen.

Kauppareissu

Tämä päivä onkin mennyt aikalailla lötkötellessä. Erityisesti tanskalaisissa kämppiksissäni näyttää eilisen juhlat painavan aika lailla. Kellohan on täällä jo melkein puoli seitsemän ja toinen ei ole vielä poistunut huoneestaan kertaakaan. Vastasi sentään myöntävästi, kun käytiin huikkaamassa neljän aikaan, että ollaanko siellä hengissä!

Aamulla hoitelin sähköposti-asioita, siivosin aiheuttamiani sotkuja ja (vähän apua Jonilta saatuani) sain oman nettinikin toimimaan. Nyt on kiva kun nettiin pääseminen ei ole kiinni pelkästään siitä, miten naapurin suojaamaton verkko sattuu yltämään meille! Kohta aion mennä keittämään itselleni vähän pastaa (valmiin tomaattikastikkeen kanssa, tästä on vissiin tulossa tapa?!) ja sen jälkeen olisi vuorossa vähän Skypeilyä. Illan ajattelin viettää lueskellen ja ehkä katsellaan yhdessä elokuvaa jonkun tietokoneelta.

Tänään käytiin kävelyretkellä ruokakauppaan ja olin kunnon turisti ja nappailin muutamia kuvia ympäristöstä. Oli ihana keli ja ihanat puitteet, tuntui ihan Suomen loppukesälle! Tänään tajusi taas entistä voimakkaammin sen, että tosiaan Suomessa ei enää olla - katsokaa nyt noita puitakin, ihan kuin savannilla! Tämä alue on suhteellisen rauhallinen ja oikein kiva. Kadut on täynnä pieniä putiikkeja ja herkkukauppoja. Huomenna voisi kuitenkin suunnata tuonne Centro Storicoon, historialliseen keskustaan päin ehkä vähän shoppailemaan. Eilen näin jo Guccin, Pradan, Missonin, Dolce & Gabbanan ja muutamia muita tuttuja. Valitettavasti budjetti ei ihan taida joustaa niissä liikkeissä asioimiseen..

Matka Roomaan

Roomassa ollaan ja yhtenä kappaleena! Matka alkoi sunnuntai aamuna puoli kuuden herätyksellä. Onneksi oltiin Jonin kanssa menty Cumulus Hotel Airporttin yöksi, niin voitiin tosiaan herätä niinkin myöhään, sen sijaan, että oltaisiin ajettu yötä myöten kohti Helsinkiä. Hotellissa pääsi aamupalallekkin, mutta jännitti niin paljon, etten saanut alas muuta kuin puoli kupillista teetä ja kaksi pientä haukkua leipää.

Lentokentällä ei ollut yhtään jonoa lähtöselvitykseen, joten meille jäi paljon aikaa istuskella kahvilassa ja vähän nyyhkiä. Sitten sanottiin heipat vähän enemmän nyyhkimisen kera ja ei muuta kun koneeseen! Vaikka Helsingissä oli kova lumipyry pääsi kone lähtemään ajoissa. Myös Riikassa vaihto sujui hyvin ja kone lähti ajallaan. Konekin oli ihan turvallinen vaikka lentolipuissa lukenut toisen pätkän koneen malli olikin vähän arveluttava. Yhteensä neljän tunnin lentelyn jälkeen laskeuduin Roomaan, etsin matkalaukun (pinkin hankkiminen helpottaa huomattavasti oman löytämistä!), ostin junalipun, ja köröttelin junalla keskustaan. Juna-asemalla hyppäsin taksiin joka (sen jälkeen kun taksikuskit olivat tapelleet riittävästi siitä kenen kyytiin menisin, ja saaneet tavarani kolmanteen taksiin) toi minut tänne kämpälle. Muutamien mutkien jälkeen pääsin kotiutumaan, ihan mukavaan tosin melko vanhaan asuntoon.

Eilisilta meni aika väsyneissä merkeissä, mutta tänään kämppikseni (jotka ovat jo aiemminkin Roomassa käyneet!) näyttivät minulle vähän paikkoja Lähdettin käppäilemään hoitaaksemme muutamia asioita ja päädyttiin sitten käymään myös Espanjalaisilla portailla, Trevin suihkulähteellä, Piazza Venezialla ja Colosseumilla. Kameraa en tietenkään älynnyt ottaa mukaan, mutta eiköhän siellä tule vierailtua toisenkin kerran joten palataan siinä suhteessa asiaan!

Tänä aamuna olo oli vielä aika epätodellinen, ei tuntunut yhtään sille, että minähän olen Roomassa. Kai se johtui siitä, ettei ollut vielä nähnyt muuta kuin taksin ja kämpän sisukset. Tänään sen sijaan tuli kyllä aika monta sellaista hetkeä, että joutui ihan muistuttamaan itseään että hengitä - niin mahtavaa, isoa, upeaa, historiallista ja kaunista täällä kaupungissa on! Kaikki on vaan niin kertakaikkisen upeaa! Ja siitä huolimatta ilmapiiri on todella kotoisa ja tuntee kuuluvansa tänne.

Rehellisyyden nimissä myönnettäköön myös, että jalkani eivät ole koskaan olleet niin pahasti rakoilla, kuin mitä ne nyt ovat! Äskön tuli Skypeteltyä äitille ja iskälle, ja sitten Jonille myös, joten nyt täytyy lähteä valmistautumaan iltaan - luvassa on ainakin ruokaa ja muiden vaihtareiden tapaamista. Mukava ilta siis luvassa, ainakin jos näillä jaloilla pystyy vielä poistumaan tästä kämpästä...

Se surullisen kuuluisa pakkaaminen...

Hyvät vai huonot uutiset ensin? Hyvät tietenkin: matkalaukku on haettu kellarista! Siihen ne iloiset uutiset sitten taisikin loppua... pakkaaminen nimittäin ei ole kivaa! Kehuskelin Jonille, että on varmaan järkevintä tehdä niin, että valitsen ensin kaiken minkä haluaisin ottaa mukaan, ja sitten vähennän siitä ne vähemmän kivat pois - ja tadaa matkalaukku on pakattu. No, eihän se ihan niin helppoa ollutkaan. Niitä karsintakierroksia tarvittiin ensin kaksi, ennenkä viitsin alkaa edes pakkaamaan. Kun puolet näistä vaatteista oli pakattu, oli laukku täynnä ja painoa 23 kiloa, kröhöm.

Eihän siinä sitten auttanut kun karsia, ja karsia ja karsia vielä yksi kierros. Nyt laukku painaa 20,5 kiloa eikä siellä ole vielä kaikkea mitä haluaisin ottaa mukaan (ruisleipää, värikkäitä turkinpippureita ja joku tuliainen vuokraemännälle). Eli arvatkaas mitä edessä on vielä? Jep, karsimista... Onpahan ainakin hyvä tekosyy shoppailla paljon, kun eihän mulla ole mitään vaatteita eikä kenkiä mukana! Lisäkiloista saa tunnetusti maksaa ihan sievoisia summia, joten sekään vaihtoehto ei varsinaisesti houkuttele.

(Onpas hyvä, että kävin nappaamassa kuvan tosta edellisen karsinnän myötä syntyneestä kasasta - huomasin nimittäin, että Jonihan on heittänyt sinne sekaan ne vaatteet, jotka aioin laittaa matkalle päälle!)

Salapoliisityöllä sain muuten selville vähän mun tulevista kämppiksistä. Tulen asumaan samassa huoneessa tanskalaisen Sigridin kanssa. Tämä kertoi kuulleensa, että samassa asunnossa tulee asumaan myös hollantilainen ja tanskalainen poika - aika mielenkiintoista! Panikoin sähköpostissa Sikelle (Joni keksi jo lempinimen!), että en ollut vielä aloittanut pakkaamista. No, ei se Sikelläkään ollut kovin putkeen mennyt. Kuulemma hänen rinkkansa oli lähtiessä ollut myös ylipainoinen. Sitten paniikissa, kiireessä, lähtöselvitystiskillä tehdyn karsinnan jälkeen oli käynyt Italiassa ilmi, että puolen vuoden reissua varten mukana on paitoja tasan kaksi!

Ei tässä auta muu kuin palata pakkaamaan - tai oikeastaan purkamaan kaikki ylimääräinen pois. Enää kaksi yötä Suomessa! Tänään on alkanut jännittämään niin, että tuntuu että tärisen kokoajan. Ja vähän oon tänään jo vollottanutkin, ihan vähän vaan.

Date night!

Kuten vähän jo kirjoittelinkin niin lauantai-iltana oli luvassa viimeiset oikein kunnon treffit ennen lähtöä. Olin hellävaraisesti pyytänyt Jonia järjestämään mulle treffit (ilman ennakkovaroitusta: "Joko sää oot suunnitellu mulle yllätystreffit?") sen kunniaksi, että saatiin varattua ennen mun lähtöä yksi yhteinen ilta, niin ettei kummallakaan ollut menoja - myöskään aikaisin sunnuntaiaamuna. Joni oli päivän töissä ja minä vietin kotona aikaa tunnin jos toisenkin.

No, joskus puolen viiden jälkeen ne treffit sitten saatiin käyntiin kotona kokkaillun kanasalaattilounaan merkeissä. Pienen kandi-koulu-maanantain-tentti-italiaan-lähtö-kun-en-tiiä-ees-minne-meen -hermoromahduksen jälkeen päästiin vihdoin ja viimein ulos täältä kämpästä. Nokat käännettiin kohti pohjoista, kun lähdettiin testaamaan sitä kuuluisaa pohjoismaiden pisintä vesiliukumäkeä Peurungan kylpylään. Uiskentelu ja saunominen oli ihanaa ja sanonpa vaan, että se vesiliukumäki oli hurja! Mun ensimmäisen laskun jälkeen Jonin kommentti olikin, että "Kivasti kuului se sun kiljunta tänne allasalueelle!" - hups!

Sitten hurautettiin kotiin, laittauduttiin enemmän tai vähemmän kauniiksi ja käytiin syömässä napamme täyteen hyvää ruokaa ravintolassa. Kotona odotti vielä herkkuja ja tarkoituksena oli katsoa myös Grease, mutta kello oli jo pitkästi yli puolen yön kun tultiin kotiin, joten eihän me jaksettu elokuvaa katsoa eikä herkkuja syödä. Sen sijaan höpötettiin hetki sohvalla peiton alla, kierrepilleillä limpparia juoden ja kun silmät ei meinanneet enää pysyä auki niin suunnattiin nukkumaan!

Tänä aamuna olin aikonut nukkua pitkään, mutta kymmeneltä iski niin kova koulu-stressi, että oli pakko nousta opiskelemaan. Joni lähti käymään salilla ja tulikin kohta kotiin kukkapuskan kanssa! Kyllä eilisten treffien ja tämänaamuisten kukkien (ja aamupalasipsien!) voimalla jaksoi käyttää sunnuntaista 8 tuntia opiskeluun. Kirjat ja tiedostot lykkäsin kiinni tasan 22.02! Sen verran malttoi pitää taukoa, että käytiin Vihtavuoressa syömässä ja äitin parturinpenkissä. Pikaisesti laitoin myös kynteni, mutta arvaattekin varmaan, että matkalaukku se odottelee edelleen kellarissa? Kuinka saamaton voi ihminen olla...

Vapaus!

Noniin, nyt on sitten viimeinen työpäivä burgereiden parissa hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Eilen jo Facebookissa hehkutinkin, että nyt lakkaan kynnet ihan vaan koska voin! Aika nysäthän nämä kynnet vielä on, mutta nyt voinkin sitten alkaa vapaasti taas kasvattaa, ihanaa!

Vaikka työt on ohi ei silti voi varsinaisesti sanoa, että ei enää olisi mitään tekemistä. Opiskeluhommia riittää kyllä niin paljon kuin tehdä ehtii, ja ihan viimeisille Suomi-päiville asti. On ollut erityisen fiksua jättää kaksi tenttiä vielä ensi viikolle, eikö vaan? Lisäksi proseminaarityön palautuspäivä on maanantaina ja aineisto on saatu kasaan vasta eilen, kröhöm. Viikonloppu sujuukin siis prosemmaa kirjoitellessa ja muutamia kirjoja lueskellessa. Onneksi ihanat prosemmaryhmäni tytöt lupasivat että lauantai-iltana saan pitää pienen tauon - pääsen nimittäin treffeille, jee! Treffi-iltaa lukuunottamatta  viikonloppu kuluukin sitten tällaisissa merkeissä.

Ps. Ehkä otan myös pienen tauon ja lakkaan kynnet uudelleen!
Pps. Ehkä otan myös pienen tauon ja haen vihdoin sen matkalaukun kellarista?

Läksiäispippalot

Lähtö se lähenee niin nopeasti ettei sitä voi oikein todeksi uskoakaan! 12 yötä enää Suomessa! Ihan oikeasti! Alunperin suunnitelmissani oli että olisin ensi viikonlopulle järjestänyt vähän suuremmallekin porukalle läksiäispippalot, mutta nyt tässä kyllä kävi niin, että ensi viikonlopun olen tiiviisti naimisissa ihanaisen kandidaatin tutkielmamme kanssa. No, lauantai-illalla on kyllä luvassa onneksi myös treffit Jonin kanssa, jee! Täytyy vissiin sitten pitää ne isommat pippalot kotiinpaluun kunniaksi, eikös vaan?

Etten nyt ihan vaan pääsisi livahtamaan sinne Italiaan niin järjestettiin me sentään läksiäis-mökkeily-viikonloppu noiden tyttökavereiden kanssa, joiden kanssa ollaan oltu parhaita kaveruksia käytännössä ikiajat. Nyt kävi vielä niin harvinaisesti, että ensimmäistä kertaa tämä kauhunelikko oli saanut yhtäaikaisesti saalistettua itselleen miehet! Eli siis suomeksi ensimmäistä kertaa meidän neljän tyttöporukalla oli kaikkien poikaystävät samaan aikaan saman katon alla. Aika historiallista.

Tulihan sieltä viikonlopun varrelta myös muutamia valokuvia räpsittyä, mutta kaikki, jotka allekirjoittaneen tuntevat osaavat myös varmaan aavistaa, että eihän niistä valtaosa mitään kovin julkaisukelpoisia ole.. Viikonloppu sen sijaan oli kaikkiaan ihan kelpoisa, mitä nyt hajosi ovenkahva, parit lukkoa ja me jopa onnistuttiin jäädyttämään putket lähdettyämme. Mitäs pienistä, kun ei ne pienetkään meistä! Viikonloppu piti sisällään hyvää seuraa ja paljon herkkuja (Alppi väitti että aina me yliarvioidaan herkkujen määrä, mutta kyllä ne kaikki kuusi sipsipussia vaan tuli tyhjennettyä!), yhden karvalakin, halkojen kantamista, halkoliiterissä selälleen lentelemistä ja -30 asteen pakkasia. Tarttuihan sieltä mukaan yksi lentävä lausekin, mutta koska olen kiltti tyttö enkä käytä kirosanoja, niin en voi valitettavasti sitä toistaa!

Pakko kyllä vielä sanoa vahingoniloisena, että jäätävän kylmän viikonlopun jälkeen ainoa auto, joka ei meinannut lähteä käyntiin, oli se hiano Audi! Että niin! Kyllä meidän vanha kunnon Corolla ja Alpin Seatti (kavereiden kesken Siitin) starttasivat ilman mitään ongelmia.

No, sen pidemmittä puheitta muutamia kuvia katselemaan!

Semmoista tällä kertaa. Joskohan sitä kohta aloittaisi sen pakkaamisen, minkä kovasti vannoin aloittavani viime viikolla!